Oudon kaamea on ihmisen olemassaolo ja yhä vielä vailla mieltä, kirjoittaa Nietzsche Zarathustrassaan. Vaikka buddhalaista maksiimia elämästä kärsimyksenä voidaan pitää käännösvirheenä, jää ilman liioitteluakin jäljelle vastaansanomaton tosiasia siitä, että elämä on parhaimmillaankin epätyydyttävää. Ajaessani öisen kaupungin ohittavaa valtatietä, katson kerrostalojen ikkunoista pilkistäviä valoja. Kuinka ahdistuneita ja vihaisia tarkoituksettomuuden tunnetta sisällään potevat ihmiset mahtavat elämänsä edessä olla? Kuinka paljon pettymyksiä, toteutumatta jääneitä unelmia ja tuskaisia menetyksiä nuo betoniluukut kätkevätkään sisäänsä? Ja kuinka ohikiitäviä ovat olleet ne ilon ja onnen hetket heidän elämässään; kuin aavistuksia päivänkajosta, joka jo pian lupauksen annettuaan hukkui taas ikiyön kaamokseen?
Jos hautojen ovia kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin, tahtovatko he nousta taas elämään, pudistelisivat he päätään, on Schopenhauer kirjoittanut. Hän jatkaa kirjassaan Kuolema ja kuolematon: Tiedottomuuden yöstä herää tahto, lukemattomien muiden yksilöiden joukkoon, jotka kaikki pyrkivät, kärsivät, harhailevat, ja kuin läpi ahdistavan unelman kiiruhtaa se takaisin entiseen tiedottomuuteensa. Mutta siihen saakka ovat sen toiveet rajattomat, sen vaatimukset pohjattomat, ja jokainen toiveen tyydytys synnyttää uuden. Mikään maailmassa mahdollinen tyydytys ei riittäisi sen kaipausta sammuttamaan, antamaan äärellistä määrää sen himolle ja täyttämään sen sydämen pohjatonta kuilua. Ja minkälaisia tyydytyksiä saa ihminen osakseen? Että hän hellittämättömästi ponnistaen, taistellen päivittäistä hätää vastaan saa ylläpidetyksi tämän vaivaisen olemassaolon itsensä.
Näitä lauseita lukiessani olen ollut pakotettu myöntämään, että sekä Schopenhauer että Siddhartha Gautama olivat oikeassa: elämä on epätyydyttävää, epätoivoista, ahdistavaa ja pahimmillaan suoranaista kärsimystä. Uskonnot ja filosofiat kautta aikain ovat pyrkineet ratkaisemaan tätä kärsimyksen ongelmaa. Tässä suhteessa länsimaiset ajattelijat voidaan jakaa niihin, jotka lupaavat ratkaisua, sekä toisaalta niihin, joiden mukaan mitään ratkaisua kärsimyksen ongelmaan ei ole olemassa. Esimerkiksi stoalaisten apatheia tarkoitti vapauden tilaa, joka syntyi maailman kärsimysluonteen hyväksymisestä. Epikurolaisuus tunnisti ylettömät halut yhdeksi kärsimyksen lähteeksi, ja ataraksia kuvasi maltillisesta nautintojen tavoittelusta syntyvää mielenrauhaa. Sartrelle eksistentiaalinen ahdistus oli välttämätön osa ihmisenä olemista. Cioranin mukaan kärsimys syntyy tarkoituksettomuudesta, ja uskonnot ja filosofiat voivat toimia vain lumelääkkeen tapaisena tarkoituksen antajana tarkoituksettomalle olemassaolollemme. Myös Camus on todennut, että koska universumi ei vaikuta tarjoavan olemassaololle janoamaamme tarkoitusta, ihmiset alkavat kokea epätoivoa ja ahdistusta. Tällöin herää kuitenkin kysymys: onko kärsimyksen syynä tarkoituksettomuus itsessään, vai halu löytää sellaista sieltä, missä sitä ei ole?
Se, että ihminen on epätoivoinen ei ole harvinaista; päinvastoin, on hyvin harvinaista, että joku ei olisi epätoivoinen, on Kierkegaard kirjoittanut. Hänen mukaansa ihmisen on mahdotonta olla tyytyväinen olemassaoloonsa yhtämittaisesti edes puolen tunnin ajan. Useimmat ihmiset hakevat syytä tyytymättömyydelleen ulkoisista olosuhteista, mikä saa heidät tavoittelemaan lisää varallisuutta, vaikutusvaltaa, nautintoja, terveyttä jne. Ennen pitkää ihminen kuitenkin huomaa, että näidenkään saavuttaminen ei säästä häntä epätyydyttävyydeltä. Jos esimerkiksi raha olisi ratkaisu onnellisuuteen, emme havaitsisi miljonäärien sortuvan päihteisiin tai itsemurhiin. Vaikutusvalta tuo mukanaan stressiä aiheuttavaa vastuuta, mainetta saatuaan ihminen saattaa pelätä menettävänsä sen. Pitkään terveenä eläväkin saattaa tuntea ahdistusta kuoleman edessä esimerkiksi muistellessaan elämänsä aikana kokemaansa tai tekemäänsä vääryyttä. Kierkegaardin mukaan ihmisyydelle tyypillinen eksistentiaalinen epätoivo aiheutuu siitä, että ihminen ei halua olla sitä, mitä hän pohjimmiltaan on. Toisin sanoen ihminen itse valitsee kärsiä, sillä hän valitsee olla kulkematta kohti sitä potentiaalia, joka hänessä latenttina on, siis eräänlaista ”todellista itseä”. Sen sijaan ihmiset sortuvat muiden luomiin konformistisiin käsityksiin siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Mutta mikäli sivuutetaan individualistiset näkemykset ihmisen todellisesta itsestä, voidaan kysyä, mitä ihminen pohjimmiltaan on?
Jung on todennut, kuinka kristillinen paratiisimyytti voidaan nähdä nimenomaan kärsimyksettömänä tilana. Se, ja monet muut samantapaiset myytit, kertovat ihmisen kaipuusta kuviteltuun tilaan, jossa kärsimys on poissa ja ainoastaan onnellisuus vallitsee. Monien ajattelijoiden mukaan kärsimys kuuluu elämään, oli sen syy mikä tahansa. Ja mikäli yritämme yhteisöjen tasolla välttää kärsimystä, alamme rakentaa utopiayhteiskuntia, mikä tuottaa vain lisää ongelmia ja siten lisää kärsimystä, kuten Dostojevski osuvasti huomautti. Nietzsche, joka piti suuruutta onnea tärkeämpänä päämääränä, näki kärsimyksen ihmistä jalostavana kokemuksena. Hänen mukaansa suuruus saattaa nimenomaan edellyttää kärsimistä. Ongelmana ei siten ollut kärsimyskokemus itsessään, vaan sen merkityksettömyys: mikäli ihminen kokisi kärsimyksensä merkityksellisenä, hän kärsisi mieluusti. Tästä syystä Nietzsche vaikuttaa suorastaan halveksineen ajatusta maallisen aistikokemuksen ylittävästä transsendenssista, sillä hän näki sen onnellisuuden tavoitteluna ja siten pakenemisena todellisuudelta.
Onko siis viisasta ylipäätään yrittää välttää kärsimystä? Tuhoammeko niin tekemällä mahdollisuuden itseltämme jalostua vahvemmiksi? Väitän, että törmäämme tässä ajatusvirheeseen, jossa kipua ja kärsimystä pidetään yhtenä ja samana asiana. Kärsimys on kivun seuraus, kipu taas kärsimyksen syy. Buddhalainen perinne tuntee tarinan kahdesta nuolesta. Kuvittele, että olet kävelemässä metsässä, kun yhtäkkiä nuoli lävistää jalkasi. Sen jälkeen havaitset, että toinen nuoli on lentämässä sinua kohti. Olisiko viisasta väistää toinen nuoli, mikäli mahdollista? Samoin tietty osa tuskallisia kokemuksia kuuluu väistämättä elämään, mutta voimme halutessamme väistää toisen nuolen, joka on suhtautumisemme kyseiseen kipuun. Kun ihminen esimerkiksi sairastuu vakavasti, hän ei kärsi ainoastaan kehollista kipua, vaan ennen kaikkea – ja toisinaan jopa ainoastaan -mielessään. Kipu voi olla väistämätöntä, mutta kärsimys ei.
Mikäli buddhalaisuudelle haetaan vertailukohtaa läntisistä ajattelijoista, on kaikkein lähimmäksi heitä päässyt Schopenhauer. Jos epätyydyttävyyden voidaan todeta olevan ihmisen olemassaoloa leimaava piirre, pitää hänen mukaansa tutkia sen alkujuurta, halua. Hänen mukaansa jokaisen halun hetkellinen tyydytys istuttaa seuraavan siemenen, sillä halu on ääretöntä mutta sen tyydyttämisen mahdollisuudet rajallisia. Buddhalaisuuden mukaan halu syntyy erillisen itsen kokemuksesta, ajatuksesta, että on olemassa muuttumaton minä sekä toisaalta jokin muu asia, esine, tila tai tunne. Katsomalla ulospäin itsestämme luomme muurin minän ja muun maailman väliin. Tämä muuri on juurikin käsitys ”minästä”, jonka koemme vastoin kaikkea loogista päättelyä olevan jotakin muuttumatonta. Muurin sisällä on kaikki se, jota nimitämme ”minäksi”, ulkopuolella loput maailmankaikkeudesta. Katsoessamme ulos muurin läpi näemme, että kehomme, läheiset ihmisemme, maailma ympärillämme ja sen kaikki olosuhteet ovat alati muutoksen tilassa, mistä syystä syntyy perustavanlaatuinen ristiriita ulkoisen muutoksen ja sisäisen pysyvyyden kokemuksen välille.
Loputonta ja sammumatonta on siis se jano, joka pitää meidät alati muuttuvan ja pysymättömän olemassaolon vankeina. Buddhalaisuus kutsuu tätä ehdonvaraista olemassaolon tilaa nimellä samsara. Länsimaisittain tätä ehdonvaraista olemassaoloa voidaan kutsua ”tulemisen maailmaksi”, vastakohtana ei-ehdonvaraiselle ”olemisen maailmalle”. Ehdonvaraisuuden ymmärtäminen tarkoittaa ymmärrystä kausaalisista riippuvuussuhteista: siitä, kuinka kaikki asiat syntyvät, muuttuvat ja katoavat monien eri vaikutussuhteiden seurauksena ilman absoluuttista pysyvyyttä. Ehdonvaraisessa kokemuksessa oletamme olevamme me, ja siten luomme subjektin, joka on erillään objekteista ja sen vuoksi janoaa niitä itselleen. Pohjaton kuilu tämä halumme todellakin on, sillä jano ei hellitä juomalla eikä nälkä syömällä, vaan ne palaavat yhä uudelleen ja uudelleen. Näin ollen olemassaolomme tila on epätyydyttävää, alati muuttuvaa ja vailla itseä, ydintä.
Timo Klemola muotoilee tämän seuraavasti esseessään Etiikan harjoitus: Buddhalainen, samoin kuin stoalainen elämänfilosofia perustuu kokemukseen kärsimyksen luonteesta. Ihminen elää kärsimyksenalaisena, koska hän pyrkii tavoittelemaan sellaista, mitä hän ei voi saavuttaa. Hän pyrkii tavoittelemaan jotakin pysyvää, mikä kuitenkin perusluonteensa mukaisesti on muutoksenalaista ja katoavaa. Päästäkseen eroon tästä kierteestä ihmisen on tutkittava tunteitaan ja halujaan, mielensä sisältöjä ja opittava näkemään maailma sellaisena kuin se on. Fenomenologisesti ilmaisten hänen on tutustuttava ”asioihin itseensä” eikä asioihin sellaisina, kuin hän kuvittelee tai haluaa niiden olevan. Mutta tämä vaatii ihmiseltä harjoitusta.
Monet halut ovat tietenkin biologiselta kannalta katsoen ilmiselviä ja sinänsä luonnollisia. Ne perustuvat pohjimmiltaan ihmisen tarpeeseen maksimoida selviytymisensä edellytykset sekä jatkaa sukuaan. Epikuros on tässä yhteydessä puhunut luonnollisista ja luonnottomista haluista. Luonnollista on haluta sellaista, mitä todella tarvitsee selviytyäkseen, kaiken muun haluaminen taas on luonnotonta. Meidän ei kuitenkaan tule luulla, että luonnolliset halut olisivat jotenkin ”parempia”, sillä jos elimistö on sairas, ei se tule terveeksi poistamalla vain yhdenlaisia taudinaiheuttajia. Epikuroksen oppi maltillisista haluista saattaa siis johtaa onnellisempaan elämään, mutta ei ulos ehdonvaraisuudesta. Oli halu mikä tahansa, se sitoo meidät subjekti-objekti-jaottelun maailmaan, jossa kärsimyksen mahdollisuus häilyy päällämme kuin synkkä pilvi. Oli halu mikä tahansa, se synnyttää uusia syy-seuraussuhteita. Juuri tätä Schopenhauer tarkoitti sanoessaan, että se, mikä jälleensyntyy ei ole ihminen itse, vaan hänen halunsa elää.
Pinnallisia himoja paljon petollisempia ovat aivan toisenlaiset halut. Nämä halut voidaan niiden yksityiskohtaisesta luonteesta riippumatta kiteyttää tunteeseen joko siitä, että asioiden pitäisi olla toisin, tai pelkoon siitä, että asiat eivät vain muuttuisi toisin. Oli kyse sitten sivilisaatiomme surkean tilan ymmärtämisestä aiheutuvasta ahdistuksesta tai henkilökohtaisen menneisyytemme tai nykyisyytemme tilasta, on useilla meistä rinnassa kalvava tunne siitä, että asiat eivät ole siten kuin toivoisimme. Toisin kuin maallisten ja pinnallisten nautintojen kaipuu, tällainen asioiden toisin olemisen haluaminen on luonteeltaan paljon vaikeampi sairaus: se nimittäin ei hellitä otettaan iän karttuessa. Sama koskee iän myötä usein kasvavaa turvallisuuden tarvetta, halua käpertyä omaan nurkkaan, jossa saisi elää tuttua elämäänsä muutoksen häiritsemättä.
Buddhalaisuus opettaa, että ainoa tapa halun aiheuttamasta kärsimyksestä vapautumiseen on luopua haluun samaistumisesta. Ei siis asettaa itseään sitä vastaan kuvittelemalla haluamisen voivan kadota, vaan yksinkertaisesti toteamalla sen olevan jotakin muuta, kuin kokemus omasta itsestä. Kuten sanottua, tietty määrä kipua kuuluu väistämättä elämään, mutta voimme valita kärsimmekö sen seurauksena omassa mielessämme. Jos en siis halua olla kylläinen, terve tai hengissä, en kärsi vaikka olisin nälissäni, sairas ja kuolisin. Tämä kärjistys saattaa kuulostaa järjettömältä ja luonnottomalta. Lisäksi se herättää kysymyksen, voiko elämään näin välinpitämättömästi suhtautuva olla koskaan myöskään onnellinen? Tässä törmäämme eroon itä- ja länsimaisen ajattelun välillä. Meillä lännessä kärsimys ja onni ovat vastakohtia, joista toisen välttämisen seurauksena saavutamme toisen. Buddhalaisuudessa ei ajatella näin. Pinnallisen onnen kokeminen on buddhalaiselle yhdentekevää suhteessa valaistumiseen johtavaan polkuun. Mikäli polun varrella koetaan onnea, hyvä niin, mutta mikäli ei, sekään ei haittaa. Tämä on ollut yksi buddhalaisuudesta viime vuosikymmeninä kiinnostuneiden länsimaisten merkittävistä ajatusharhoista: ajatus siitä, että he buddhalaisuutta harjoittamalla tulisivat onnellisiksi maallisessa mielessä. Tällöin he kuitenkin toimivat edelleen halun ajamina, nimittäin onnellisuuden halun.
Ihmiset haluineen ovat kuin ansalankaan jalasta kiinni jääneitä jäniksiä, jotka tempovat kahleissaan itsensä vereslihalle. Samaan aikaan on helppo huomata, kuinka koko moderni elämäntapa perustuu sekä biologisen että turhanpäiväisen haluamisen varaan taloudellisesta järjestelmästämme alkaen. Kohtuuttomuuksiin yltävä haluaminen ei voi olla luonnollista. Tämän oivaltaneelle maallinen maailma voi näyttäytyä vain vieraalta paikalta; paikalta, jolle haluaa kääntää selkänsä. Mutta samalla täytyy ymmärtää, että tämäkin halu on samaa juurta muiden kanssa, kuvitelmaa paremmasta paikasta jossain muualla ajassa tai tilassa, tai sitten halua olla olematta. Näin tästäkin kaipauksesta tulee helposti osa epätyydyttävyyden kehää sen sijaan, että näkisimme perimmäisen todellisuuden aina, kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Myös buddhalaisuus tunnistaa vapautumisen halun yhdeksi niistä haluista, jotka paradoksaalisesti estävät vapautumisen. Vapautumisesta ei saa tulla pakomatka pois todellisuudesta.
”Tulemisen ja olemisen maailmat” luovat käsitteinä helposti mielikuvan erilaisista ulottuvuuksista, joista toisesta päästäkseen on matkattava toiseen. Mutta buddhalaisuuden mukaan ilmenevän eksistenssin taustalla oleva perimmäinen todellisuus, ”essenssi”, pitää kokea juuri tässä elämässä, tässä halujen ja epätyydyttävyyden kehässä, tässä vihan ja hämmennyksen täyttämässä maailmassa. Ei nimittäin ole mitään muutakaan aikaa ja paikkaa kokea sitä, kuin tässä ja nyt. Transsendentti löytyy immanentista. Joten nyt, kun olen jättämässä maailmaa taakseni, olenko sittenkin – ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni – menossa sitä kohti? Luon viimeisen kerran katseeni yötaivasta vasten loittoneviin kerrostaloihin. ”Kuoleman tornit, niin tylyt ja usvaiset”, kuten Eeva-Liisa Manner kirjoittaa näytelmässään Eros ja Psykhe. Sillat kärsimyksen meren yllä on todella tehty ihmislihasta.