Kolme alla olevaa kirjoitusta ovat osia julkaisemattomasta esseekokoelmastani Ajattomia vaikutelmia olevasta. Ne on kirjoitettu vuosina 2021-2024 ja ovat osa reflektointiprosessia länsi- ja itämaisen – pääasiassa buddhalaisen – filosofian välillä. Elokuussa 2024 sitouduin buddhalaiseen harjoitukseen mielen puhtaan ydinolemuksen saavuttamiseksi, minkä osana aloin noudattaa viittä maallikon harjoitusohjetta. En siis istu enää pilkillä.
M.A. Meretvuo
Järvenselkä aukeaa valkoisena, kylpien tammikuisen pakkaspäivän valossa. Istun pilkillä ja katselen taivasta. Jokin kevättalven lisääntyvässä valossa vie mieleni takaisin nuoruuteen, kevättalveen 1997. Istuin silloinkin usein ulkona katselemassa taivasta ja pilviä. Mietin tarkemmin mikä muu kuin jokakeväinen valon määrän lisääntyminen voisi yhdistää tämän ja tuon menneisyydestä esiin putkahtaneen hetken? Ollakseni itselleni rehellinen, minun on myönnettävä, että kyse on eräänlaisesta ”mihinkään kuulumattomuuden” tunteesta, jonka sekä silloinen että nykyinen elämäntilanteeni on nostanut korostetusti pinnalle. En osaa sanoa kokevatko muut ihmiset ajoittain samanlaista tunnetta, mutta ainakin monien ajattelijoiden ja filosofien mukaan näin olisi. Itse asiassa joidenkin mukaan tämä tunne on koko ihmiselämän piiloon työnnetty perusta, jonka silmiin katsomista me välttelemme pitämällä itsemme kiireisinä kaikenlaisen arkisen touhotuksen avulla. Ne pienet hetket, jolloin mielemme on täysin hiljainen ja koemme olemassaolon sellaisenaan, me sivuutamme nopeasti, aivan kuin peläten katsoa silmiin sen todellista luonnetta: tarkoituksettomuutta.
Tarkoituksettomuus saattaa äkkiseltään tuntua luotaantyöntävältä lausunnolta, onhan ihminen saattanut keksiä omalle elämälleen lukuisia tarkoituksia. Mutta käytäntö osoittaa hypoteesin todeksi: jos olemassaololla kokonaisuutena olisi tarkoitus, ei sitä tarvitsisi miettiä, ja kaikki vastaajat antaisivat kysymykseen saman vastauksen. Ja jos itse olemassaololla ei ole tarkoitusta, miten yksittäisellä elämällä voisi olla? Toki voimme harkita toimivamme kuten Albert Camus ehdotti, ja olemassaolon tarkoituksettomuuden ymmärrettyämme keskittyä elämän pieniin iloihin, sillä eihän tarkoituksettomankaan elämän tarvitse olla ikävää. Tai voimme Kierkegaardin esimerkkiä seuraten paeta elämän absurdiutta uskonnon suojaan, jolloin meidän ei edes tarvitse yrittää ymmärtää ja perustella olemassaolomme tarkoitusta itse. Mutta eikö ensin mainittu vaihtoehto kuulosta liian pinnalliselta, toisen ollessa niihin ylimaallisiin toivoihin turvautumista, joista Nietzsche varoitti? Tarkoituksen löytäminen tarkoituksettomuudesta edellyttää keksimällä keksimistä, mikä paljastaa koko yrityksen valheellisuuden. Tässä valossa, ja maailman yhä onnettomammaksi käyvä tilanne huomioiden, kokemus mihinkään kuulumattomuudesta alkaa kuulostaa ymmärrettävältä, jopa väistämättömältä!
Tietenkin me kaikki olemme osa monenlaisia yhteisöjä: perhettä, sukua, kaveripiiriä tai työyhteisöä. Valitettavasti nykyaika on kuitenkin irrottanut meitä kaikista yhteisöistä. Ikään kuin leimallisena piirteenä modernille ajalle ovat monet myös unohtaneet kuulumisensa jopa kansakuntaan ja kulttuuriperinteeseen, ja tällaisia asioita saatetaan pitää joko vanhanaikaisina tai päälleliimatun patrioottisina. Tietoverkoissa kansallisuuksien rajat hämärtyvät, globaali kulutuskulttuuri ei tunnista eikä tunnusta vanhoja perinteitä. Sukujen siteetkin katkeavat: harva pitää yhteyttä kaukaisempiin sukulaisiinsa, ja pahimmillaan sisaruksetkin ovat riitaantuneet keskenään. Sukua tavataan lähinnä häissä, hautajaisissa tai rippijuhlissa, jos silloinkaan. Isovanhemmat kuuluvat osaksi lapsuuden muistoja, mutta isoisän isästä emme tiedä mitään: mikä oli hänen nimensä? Mitä hän teki työkseen? Vuodet kulkevat eteenpäin, kesän jälkeen tulee syksy, kukat lakastuvat ja lehdet putoavat puista. Silloinkin kun jokin kriisi pakottaa meidät pysähtymään hetkeksi, palaamme pian tuttuun oravanpyörään, täyttääksemme elämämme taas pakonomaisesti uusilla kiinnostuksen kohteilla ja keinotekoisilla viihdykkeillä: kuin mies, joka alituisesti soutaa vastavirtaan, kykenemättä milloinkaan rantautumaan. Mutta mitä lujempaa joudumme soutamaan, sitä uupuneemmaksi tulemme.
Moderni teknologia on kiihdyttänyt paitsi sivilisaatioiden kehityskulkuja, myös tehnyt henkilökohtaisesta elämästämme nopeatempoisempaa. Aika katoaa kuin hiekka sormiemme välistä. Ei siis ole ihme, että jotkut meistä kokevat arkielämän touhotuksen taustalla odottavan tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden nyt selvemmin kuin koskaan. Me olemme kiireisiä, mutta tyhjyydellä on aikaa odottaa. Aika ei merkitse sille mitään: se odottaa meitä kuin kuilu, josta poispäin yritämme juosta, ajautuen kuitenkin pikkuhiljaa sitä kohti. Tavat, joilla vältämme ajautumasta kuiluun, ovat niitä samoja, joilla luomme omaa persoonaamme. Jos katsoisimme tuota tyhjyyttä silmiin syntymämme hetkestä alkaen, ei meitä varsinaisesti olisi olemassa, emme olisi ”me”. Rakennamme siis omaa minuuttamme lakkaamatta. Samalla joudumme kuitenkin sopeuttamaan omaa persoonaamme siihen, mitä oletamme toisten meiltä odottavan. Näin syntyy se, mitä C.G. Jung kutsui ”varjoksi”. Jos käännyt poispäin arjen touhotuksesta ja katsot kuilun suuntaan, näet ensin varjosi. Sen takia esimerkiksi meditaatio ei välttämättä ole hyväksi kaikille. Sitä ei tulisikaan nähdä kuten mitä tahansa harrastusta, osana pakomatkaa poispäin kuilusta.
Istumalla hetken paikoillaan, ajattelematta mitään, voi repäistä menneen ja tulevan välisen harson ja kokea olemassaolon sellaisenaan. Tällaisena hetkenä on mahdollista huomata, kuinka kaikki syntyy lakkaamatta ei-mistään – kuinka aika ja oleminen syntyy ajattomuudesta ja jälleen palaa sinne. Koska pidämme mielemme kiireisenä ajattelemalla lakkaamatta joko mennyttä tai tulevaa, menetämme nykyhetken ja elämme jatkuvasti mielessämme jossain muualla kuin tässä ja nyt. Olemme nerokkaita keksimään erilaisia tapoja viihdyttää itseämme, alituisesta kännykän näpertelystä peleihin ja viihdeohjelmiin, mutta yhtä hyvin myös näennäisesti hyödyllisiin harrastuksiin kuten urheiluun, historian tutkimiseen tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja ne, joille elämä ei ole suonut mahdollisuutta turhanpäiväisyyksiin keskittymiseen, turruttavat tyhjyyden tunnetta ja ahdistustaan elämän tarkoituksettomuuden edessä alkoholilla ja muilla päihteillä, osan päätyessä lopulta vankiloihin, mielisairaaloihin tai ennenaikaiseen kuolemaan. Niin kammottavaa on nähdä olemisen tarkoituksettomuus! Siksi haalimme koko ajan lisää, osaamatta koskaan luopua mistään. ”Sitten kun…” ja ”silloin kun…” ovat useimpien elämää leimaavia lausahduksia, minkä vuoksi kärsimme paitsi odottaessamme toiveemme täyttymystä, myös pelätessämme sen menettämistä, sekä lopulta menettäessämme sen, viimeistään kuollessamme.
Olen tehnyt päätökseni ja lähtenyt matkaan. En kuitenkaan pakkaa rinkkaa tai astu laivaan, sillä tämä matka on pelkästään sisäinen. Tämä matka vie poispäin modernin maailman hulluudesta kohti todellisuuden kokemista sellaisenaan, kohti jotakin, joka ei ole ehdonvaraista ja siten epätyydyttävyyden leimaamaa. Mikäli ilmenevän ”eksistenssin” taustalta on löydettävissä todellinen olemus, ”essenssi”, aion löytää sen. Mikäli muutoksen alaisen ”tulemisen maailman” taustalla on pysyvää ”olemista” – olkoonkin vaikka olemukseltaan tyhjää – aion katsoa sitä silmiin ja siten voittaa maailman. Voi myös olla niin, että mitään sellaista ei ole löydettävissä, vaan ”kaikki mitä näen, on vain tulemista”, kuten Herakleitos huudahti. Uskon kuitenkin, että ilmenevän todellisuuskokemuksen tuolle puolen on mahdollista nähdä, sillä näin ovat vakuuttaneet historian saatossa niin monet, eivätkä vähiten valaistumisen mahdollisuudesta puhuvat tiibetiläiset.
Se, mistä kirjoitan, ei ole minkään uskonnon, kulttuurin tai perinteen yksinomaisuutta. Se on oletettavasti universaalia, mikä tarkoittaa sen koskevan paitsi kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina, myös muualla maailmankaikkeudessa mahdollisesti olevia, itsestään tietoisia olentoja, vaikka emme mitään niistä tiedäkään. Kuten tarkkanäköinen lukija on huomannut, mukailee tämän kirjoituksen nimi saksalaisen filosofin Martin Heideggerin teosta Sein und Zeit. Sen pohtiminen sai minut aikoinaan ymmärtämään, kuinka oleminen ei ole väline, keino mihinkään, vaikka ihminen näyttää aina toimivan siten kuin se olisi. Oleminen sellaisenaan, ilman ominaisuuksia, on kuitenkin meille olemattomuutta, vailla itseä tai ydintä. Ja kukapa meistä haluaisi olla olematon! Kukapa haluaisi luoda edes pienen silmäyksen olemattomuuden suuntaan, sillä näin tehdessämme näkisimme oman persoonamme keinotekoisuuden. Se olisi sama, kuin katsoisi itseään peilistä ja näkisi pelkän luurangon. Oman persoonan rakennuspalikoiden kaatuminen tarkoittaisi minuuden dekonstruktiota. Mutta ihmeellistä kyllä, vaikka näin tapahtuisi, olisimme olemassa olevien todisteiden valossa edelleen kykeneviä jatkamaan elämäämme tässä maailmassa: heräämään aamulla, syömään, tekemään töitä, lukemaan, kirjoittamaan ja niin edelleen. Se, mikä meiltä puuttuisi, olisi kokemus kokijasta: alituinen päämme sisäinen hälinä sekä tarve hankkia itsellemme loputtomasti erilaisia esineitä, parempaa ulkonäköä tai mainetta vaikutuksen tekemiseksi ihmisiin, joita emme tule koskaan tuntemaan.
Eräs kuilun suuntaan katseensa luoneista ja elämän tarkoituksettomuuden oivaltaneista oli Friedrich Nietzsche. Tragedian synnyssä hän kirjoittaa kuinka olemassaolo vangitsee lukemattomat olennot illuusion avulla elämän sisälle, ja kuinka kaikilla meillä on sitä varten omat kahleemme. Niitä voivat olla tyhjänpäiväisyyksien lisäksi taiteen viettelevä kauneus, usko johonkin näkyvän maailman taustalla olevaan ikuiseen ja tuhoutumattomaan, sekä filosofisten pohdintojen luoma harhakuva olemassaolon todellisen luonteen tuntemisesta. Nämä sanat on syytä pitää mielessä itsekritiikkinä lähtiessä etsimään jotakin arkielämän aistinvaraisia kokemuksia syvempää. Sen sijaan, että olisi antautunut pessimismille ja ahdistukselle, jota mannermaisessa filosofiassa kutsutaan saksan kielen termillä angst, Nietzsche käänsi olemassaolon tarkoituksettomuuden sitä itseään vastaan: yli-ihminen kyllä tunnistaisi olemassaolon todellisen luonteen, mutta murtumisen sijaan ylistäisi sen traagisuutta ja olisi valmis vaikka elämään epätyydyttävän ja tarkoituksettoman elämänsä yhä uudelleen.
Mutta yksi henkisen matkani tärkeimmistä kysymyksistä on, että onko tämä välttämätöntä? Onko meidän joko kärsittävä tiedottomina tai ylistettävä epätyydyttävää, vai olisiko ehdonvaraisesta elämänkokemuksesta mahdollista vapautua? Eikö vankisellissä surkeaa tilannettaan ylistävä ihminen olisi sankarin sijaan hullu, vaikka vanginvartijoiden ilon moinen voisi tietenkin pilata? Onko vapautumisen etsiminen heikkoutta kohdata todellisuus vai sittenkin vahvuutta etsiä keino siitä ulos murtautumiseen?
Nietzschen lailla myös Martin Heidegger arvosti yksin olemista, ja vietti mielellään aikaansa poimien sieniä ja tehden pitkiä kävelyretkiä vuoristossa, jossa hänen talonsa sijaitsi. Hänelle tällainen elämäntapa mahdollisti autenttisen olemisen kokemuksen, vastakohtana kaupunkien hälinän ja rappion täyttämälle epäautenttisuudelle. Kysyttäessä miten muut voisivat päästä osaksi samanlaisesta autenttisuudesta, Heidegger antoi neuvoksi viettää aikaa hautausmailla. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kirjoittaa Nietzschestä tai Heideggerista, vaan siitä, miten itse koen ajan ja olemisen. Kehotan lukijaa samaan: olemaan turvautumatta jonkun toisen antamiin selityksiin, kehittämään teoriaan tai kirjoittamaan kirjaan. Samoin kehotan jo tässä kohtaa olemaan tarttumatta buddhalaisuuden käsitteeseen. Jos tartut siihen, tartut vain sormeen, joka osoittaa kuuta. Ymmärtääkseni todella buddhalaisuutta, minun pitää ensimmäisenä unohtaa käsitys buddhalaisuudesta. Se on vain ajatusrakennelma päässäni, ja sama koskee kaikki ”ismejä” ja ”-laisuuksia”. Olemassaolon todellisen luonteen voi kokea missä ja milloin hyvänsä: siihen ei tarvita pyhiä tekstejä, monimutkaista filosofiaa tai kummallisia rituaaleja, eikä sitä voi kokea kenenkään toisen puolesta.
Pakkanen järvenselällä on kiristymässä. Nostan katseeni taivaalle ja oivallan, että maailmankaikkeus on täydellinen juuri siksi, että sillä ei ole mitään tarkoitusta. Se ei pyri löytämään oikeutusta olemassaololleen jostakin itsensä ulkopuolisesta päämäärästä, ei kuulumaan johonkin, mikä ei jo olisi osa sitä itseään. Aika ja oleminen: täydellisen tarkoituksetonta, mihinkään kuulumatonta! Ostimme talon, jossa nykyisin asumme, ollessani 29-vuotias. Tein tuolloin takapihalle pienen kasvimaan, jonka reunoiksi laitoin talon rakennustöistä ylijääneitä, paksuja hirsiä. Olin silloin nuori mies ja ajattelin, että nuo paksut hirret tulisivat kestämään koko elinikäni ajan. Reilussa vuosikymmenessä kostea multa ja säiden armoilla oleminen tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja hirret alkoivat lahota. Samalla minusta itsestäni on tullut – uskallanko sanoa – keski-ikäinen mies. Aika on kulunut ja kasvimaata reunustaneet hirret on nyt heitetty metsään, jossa ne pikkuhiljaa muuttuvat mullaksi. ”Aika on vain virta, josta kalastan”, on Henry Thoreau kirjoittanut. Istun pilkillä ja odottelen, että kala nappaisi. Taivas järven yllä on sama kuin nuoruudessani.