Pysymättömyyttä kutsutaan buddhalaisuudessa termillä anicca. Se on oleellisesti kytköksissä paitsi dukkhan (epätyydyttävyyden) ja samsaran (läpikulun kehän), myös itsettömyyden eli anattan käsitteeseen. Luonto yhtälailla kuin ihmisten maailmakin on jatkuvan muutoksen alainen. Luonnossa kaikki tulee lakkaamatta joksikin muuksi, kuin mitä on nyt, eli ilmenevä luonto on ”olemisen” sijaan pelkkää tulemista. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, dukkhasta ja samsarasta vapautuminen ei ole mikään erillinen taso tai todellisuus jossakin muualla, vaan löytyy juuri samsarasta, ehdonvaraisesta olemassaolosta. Olemisen maailma tulisi siten löytää tulemisen maailmasta, ei sen tuolta puolen. Tämä on mahdollista vain mikäli kykenee ymmärtämään tyhjyyden oikealla tavalla, eternalismin ja nihilismin välisenä ”keskitien filosofiana”, kuten buddhalaisuus opettaa. Transsendenssi ei ole luonteeltaan ”jotakin” vaan ”ei-mitään”, mikä ei suinkaan tarkoita, että mitään ei olisi olemassa. Kaikki on kyllä olemassa, mutta ilman pysyvää tai muuttumatonta substanssia, ”itseä”. Tästä näkökulmasta katsomalla tuleminen on olemista.
Alan Watts kirjoittaa kirjassaan Zen: ”Maailma, joka entistä enemmän koostuu määränpäistä ilman niiden välistä matkaa, maailma, joka arvostaa vain jonnekin pääsemistä niin nopeasti kuin mahdollista, muuttuu maailmaksi ilman olemusta.” Juuri sellaisena maailma monille meistä ajassamme näyttäytyy: olemuksettomana. On hyvin oleellista ymmärtää olemuksen ja itsen käsitteiden erot sekä se, kuinka tärkeää – joskin vaikeasti määriteltävää – itsettömyyden tai ytimettömyyden käsite buddhalaisuudessa on. Kaikella on olemuksensa, mutta millään ei ole ydintä, absoluuttista itseä. Me koemme asian kuitenkin yleensä juuri toisin päin: kadotamme kosketuspinnan olemukseen ja keskitymme virheelliseen kuvitelmaan pysyvästä ja muuttumattomasta itsestä, joka ikään kuin ohjaajana seuraa omaa elämäämme sen kulissien takaa. Mutta kuten Timanttisutra sanoo, käsitykset itseydestä, persoonasta, itsenäisestä kokonaisuudesta ja erillisestä yksilöllisyydestä todellisesti olevina ovat virheellisiä – ne ovat ainoastaan puheen muotoja.
Tyhjyys on länsimaiselle ajattelulle ongelmallinen käsite. Koska tyhjyys on vailla ominaisuuksia, sitä ei voi kuvailla, ja se jää siten kielellisten ilmaisuiden tavoittamattomiin. Käsittein hahmotettava maailma päättyy tyhjyyden raja-aitaan, kirjoittaa Kimmo Pasanen teoksessaan Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa. Alun perin tyhjyys tunnettiin myös lännessä, ja 700-luvulla eaa. elänyt Hesiodos on kuvaillut sitä myyttisten maailmansyntytarinoiden tapaan pimeäksi alkukaaokseksi, johon tuhannet asiat ilmenivät yksi toisensa jälkeen. Tyhjyys oli samalla täyteys, sillä se sisälsi potentiaalina kaiken, mikä myöhemmin voi ilmetä. Tämä on tietenkin täysin tieteellinen fakta, sillä avaruus – joka sisältää kaiken – sijaitsee tyhjyydessä. Länsi kuitenkin menetti Hesiodoksen jälkeen otteensa tyhjyyden filosofiasta, ja sen syrjäytti Platonin idealistinen oppi. Hänelle ilmenemätön maailma oli tyhjyyden sijaan ajattomien ideoiden kokonaisuus. Myöskään Aristoteles ei voinut hyväksyä ajatusta tyhjästä ja tarkoituksettomasta tilasta ilmenevän maailman perustana, mikä tuli vaikuttamaan länsimaiseen ajatteluun näihin päiviin asti. Voisikin väittää, että itä- ja länsimaisen ajattelun erotti toisistaan kaikkein keskeisimmin obsessiomme substanssiin. Myöhemmin länsimaisen ajattelun valtasi suoranainen horror vacui, tyhjyyden pelko. Tämän pelon riivaamina on kristillinen creatio ex nihilo eli tyhjästä luomisen teoria kyseenalaistettu jopa teologian piirissä, sillä ei kai edes Jumala voisi luoda mitään tyhjästä? Samalla kuitenkin koko luomisteoria mitätöidään, sillä jos jotain on jo ollut ennen luomista, ei luojakaan voi olla luoja vaan pelkästään muotoilija eli demiurgi.
Buddhalainen filosofia tunnistaa, että tyhjyydessä piilee nihilismin vaara: jos olemassaolo on pohjimmiltaan tyhjää, mitä väliä millään silloin on? Miksi meidän tällöin tulisi vaivautua edes pohtimaan koko asiaa, saati piinata itseämme meditaatiolla ja askeesilla? Tässä kohtaa onkin tehtävä selkeä ero itä- ja länsimaisen tyhjyyskäsityksen kanssa. Tämä on aihe, jota Keiji Nishtani käsittelee kirjassaan Religion and Nothingness. Kielelliset eroavuudet luovat myös oman haasteensa. Esimerkiksi englanniksi tyhjyydestä voidaan puhua peräti kolmella termillä – emptiness, nothingness ja voidness – joista viimeksi mainittu vastaa parhaiten buddhalaista sunyataa. Itämaisessa filosofiassa tyhjyys ei ole synonyymi olemattomuudelle, ja parempi sana olisikin onttous. Myös Julius Evola korostaa kirjassaan Doctrine of Awakening, että buddhalaisuus ei ole pessimistinen eikä nihilistinen oppi: vapautuminen ei-ehdonvaraiseen olemassaoloon, nirvanaan, ei ole hyppy olemattomuuteen. Buddhalaisuuden mukaan ihminen voi löytää tien ulos surkeasta tilastaan: luopua haluamiseen samaistumisesta ja vapautua ehdonvaraisen olemassaolon kahleista. Tällöin länsimaisessa ajattelussa olemattomuudeksi väärin mielletyn tyhjyyden kokeminen onkin valaistumisen kokemista.
Tyhjyys tekee tyhjäksi kuvitelman kuulumisesta johonkin. Cioran on sanonut, vain kylähullu luulee kuuluvansa johonkin, kun taas jokainen vähänkin älykäs ymmärtää sen olevan mahdotonta. Mutta jos ihminen ei kuulu mihinkään, voiko hänellä myöskään olla mitään tarkoitusta? On ymmärrettävää, että pyrimme torjumaan ajatuksen tarkoituksettomuudesta ja mihinkään kuulumattomuudesta. Kyse on itsesuojeluvaistosta, joka estää meitä myöntämästä itsellemme olevamme pohjimmiltamme ontto ja tarkoitukseton, ja samalla ajautumasta mahdollisesti itsetuhoisuutta aiheuttavaan eksistentiaaliseen kriisiin. Monet ajattelijat, jotka lännessä ovat lähestyneet tätä kysymystä, ovat tietenkin niin sanotun pessimistisen koulukunnan edustajia: Arthur Schopenhauer, Philipp Mainländer ja Peter Zapffe. Kuten Frederick Beiser on määritellyt, pessimismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan elämä ei ole elämisen arvoista, ja että olemattomuus on parempi vaihtoehto kuin olemassaolo. Tämän saatetaan virheellisesti ajatella olevan myös buddhalaisuuden lähtökohta, voidaanhan sen päämääränä oleva nirvana kääntää myös tuhoutumista tarkoittavaksi.
Schopenhaueria pidetään filosofisen pessimismin isänä, mutta todellisuudessa hän esittää elämän kärsimystilan ainoastaan lähtötilanteena, josta on mahdollista päästä pois. Hänen mukaansa maailmassa mikään ei todellisuudessa ole sitä miltä se näyttää, sillä koemme maailman ainoastaan ”representaatioina” eli mielteinä, emme asioina itsessään. Kantin idealismin lähtökohdakseen ottaen Schopenhauer katsoo, että ajassa ja tilassa havaitsemamme objektit voidaan havaita vain subjektiivisen aistikokemuksen kautta. Näin emme havaitse koskaan ”noumenaa”, asiaa itsessään, vaan ainoastaan sen heijastuksen omassa itsessämme eli ”fenomenan”. Kuitenkin Nishitanin mukaan sen paremmin fenomena kuin noumenakaan eivät ole se todellisuus, jossa me elämme. Hänen antamansa selitys tyhjyyden ja itsen luonteesta on yksinkertainen: itseys ei ole tyhjä vaan se on tyhjyys. Käsitteistä tulee kieltämättä mieleen Eckhartin käyttämät Jumala ja jumaluus.
Schopenhauer kuitenkin kiistää Platonin harmonisen ja täydellisen ”ideamaailman” ilmenevän taustalla olevana tosiolemuksena. Asioiden itsensä perimmäinen luonne on hänen mukaansa sokeaa ja kaoottista halua, mikä synnyttää elämän kärsimystilan kokemuksen. Mutta kuten buddhalaisuuskin opettaa, Schopenhauerin mukaan kärsimyksestä voi vapautua vapautumalla halusta, mikä tapahtuu irtisanoutumalla mielteiden takana vellovasta elämisen halusta. Tämä voi hänen mukaansa tapahtua vain askeesin kautta, kääntämällä selkänsä nautinnoille. Evola on huomauttanut osuvasti, kuinka ylenpalttisuuteen ja lisää haalimiseen perustuvassa, materialistisessa nykymaailmassa kapinallisinta mitä voi tehdä, on alkaa harjoittaa askeesia. Myös tiibetinbuddhalaisuus pitää henkiselle polulle astumisen edellytyksenä halua luopua samsarasta kerta kaikkiaan päästämällä irti kaikesta tarrautumisesta. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että irti päästäminen henkisenä kokemuksena on oikein toteutettuna niin voimakas, että ihminen todella pelästyy kuolevansa, mikä ei tietenkään ole totta. Tarrautuminen on meissä ehkäpä jo biologisenkin itsesäilytysvaiston kautta niin syvään juurtunutta, että puristamme alati jotakin kuviteltua otetta elämästä.
Mihinkään kuulumattomuuden rinnalle voisi tässä kohtaa nostaa merkityksettömyyden periaatteen. Länsimainen filosofia on karttanut merkityksettömyyttä Platonin ideaopista alkaen. Plotinos muotoili tämän opin toteamukseksi, jonka mukaan kaikella maanpäällisellä on vastaavuuteensa ”ideoiden tasolla”, jolloin mikään asia ei voi olla vailla merkitystä. Koska emme pysty vahvistamaan ”ideoiden tason” merkityksiä muuksi kuin abstraktiksi kuvitelmaksi, jää Platonin ja Plotinoksen ratkaisu elämän merkityksellisyyden osalta kuitenkin toiveuneksi. Länsimaisista filosofeista Nietzsche kiisti kaikkein jyrkimmin ”ideoiden tason” muuttuvan taustalla olevana muuttumattomana, ”tosiolevaisena”. Sen sijaan hän kohotti aistimaailman tosiolevaiseksi, mikä vastaa nykyistä länsimaista, materialistista maailmankäsitystä. Kumpikaan tämän dualismin vastapareista ei kuitenkaan vastaa itämaisten uskonnonfilosofioiden oppeja, jotka tulevat esiin niin taolaisuudessa, hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessakin. Lähestyäksemme merkityksettömyyttä, meidän onkin ensin ylitettävä länsimaiselle ajattelulle tyypillinen dualismi.
Georges Bataille kirjoittaa kirjassaan Sisäinen kokemus: ”Elämä katoaa kuolemaan, joet mereen ja tunnettu tuntemattomaan. Tieto on portti tuntemattomaan. Kaikki mahdollinen merkitys päätyy lopulta merkityksettömyyteen.” Tarkoituksettomuudella ja merkityksettömyydellä on kuitenkin hienovarainen mutta selkeä vivahde-ero: merkityksiä voi nimittäin löytää myös tarkoituksettomuudesta, joten tarkoituksettomuus ei ole merkityksetöntä. Ja tarkemmin ajatellaan, voiko mikään olla merkityksellisempää kuin tarkoituksettomuus, sillä se tekee tyhjäksi kaikki partikulaariset merkitykset, ollen siten itsessään suurin mahdollinen merkitys? Esimerkiksi Cioran piti tarkoituksettomuutta itsessään suurimpana tarkoituksena, ja näki koko sivilisaation yrityksenä peittää tämä tarkoituksettomuus kaikenlaisella hälinällä. Merkityksettömyys ei sen sijaan voi olla tarkoituksetonta, sillä tämä ei nähdäkseni tarkoittaisi mitään.
Lähestymällä mitä tahansa henkistä polkua ollaan ajautumassa vaaraan paeta elämän tosiasioita tekemällä ehdonvaraisesta olemassaolosta vapautumisesta uusi, näennäinen tarkoitus elämälle. Juuri tällä perusteella Bataille kritisoi askeesia, väittäen sen perustuvan haluun ”tulla kaikeksi”. Uskon hyppy kohti oletettua vastarantaa saattaisi kuulostaa lohdulliselta, mutta on todellisuudessa merkityksen antamista merkityksettömälle. Kierkegaardille Jumala ei ollut objektiivisen totuuden asia, vaan päinvastoin, subjektiivinen transsendenssi, joka voidaan kokea vain henkilökohtaisesti. Uskonelämä oli siten korkein tapa elää, joskin hänen mukaansa juuri kukaan ei todella elänyt siten, vaan ainoastaan ulkoa tulleen dogman ohjaamana. Kuulostaa loogiselta, mutta Kierkegaardin ratkaisu jää kuviteltujen merkitysten tasolle. Oleellista on tietenkin ymmärtää ehdonvaraisen olemassaolon absurdius, jonka sekä hän että Albert Camus hyvin tunnistivat. Mutta samalla heidän molempien ratkaisunsa paljastuu tietoiseksi itsepetokseksi: ”koska elämä on absurdia, keksin siihen jonkin helpottavan ratkaisun, jotta jaksaisin jatkaa elämääni”. Elämän jatkaminen valheellisiin vastauksiin pohjautuen johtaa lopulta Philipp Mainländerin ratkaisuun. Uskon lujuudesta huolimatta tieto vastauksen epävarmuudesta painaa mielenpohjalla, vaikka sen olisi yrittänyt haudata kuinka syvälle tahansa. Toisin toimi tietenkin Nietzsche, joka katsoi absurdiutta silmiin yrittämättä kierrellä ja kaarrella itseään pois sen lähettyviltä, mutta hän päätyikin hullujenhuoneeseen.
Tarkoituksen löytäminen tarkoituksettomuudesta on eräänlainen avain luopumisen polulle astumisessa. Yritän lyhyesti ottaen sanoa, että kukaan ei oikeastaan voi päättää, että ”tämä tai tuo asia on elämäni tarkoitus” ja väittää sen jälkeen tätä tarkoitusta todeksi, kuten Sartre esitti. Hän oli väärässä pitäessään arvossa jokaisen vapautta määritellä oma tarkoituksensa tekemiensä valintojen kautta. Valinnat perustuvat nimittäin oman minuuden harhakuvitelmaan ja ruokkivat egoa. Voin esimerkiksi alkaa veistellä puukolla puulehmiä ja väittää, että niiden tekeminen on antanut elämälleni tarkoituksen. On tietenkin totta, että saatan kokea juuri näin, mutta totuus ei määräydy omakohtaisen harhakokemuksen perusteella. Väitteeni on valheellinen kaikille muilla paitsi itselleni, ja muut nauravat totuudelleni joko päin naamaa tai takanapäin. Vasta kun havahdun huomaamaan tähänastisten ”elämän tarkoitusten” keinotekoisuuden, voi polku kohti todellista ymmärrystä alkaa. Ja ensimmäinen askel tällä luopumisen polulla on ”mihinkään kuulumattomuus”, sillä ihminen, jolla ei ole mitään tarkoitusta, ei voi kuulua mihinkään. Hän astuu kodittomuuteen ja jättää maailman taakseen, jos ei muuten, niin ainakin sydämessään. Siten uskon hypystäkin tulee haavemaailman sijaan hyppy tyhjyyteen.
Olipa hienoa luettavaa!! Jeee, miten tuntuikaan hyvältä lukea, huomasin unohtaneeni itseni hetkeksi. Kiitos🙏 🙏